Facebook-kutsunnat

Entä jos joku ei ole Facebookissa?

Vitsailin kaverin kanssa, että pitäisi perustaa nettipalvelu, joka toimittaisi halukkaille perinteisellä postilla paperikoosteita sosiaalisen median keskusteluista.

Taustalla oli kysymys, johon olen törmännyt viime kuukausina erilaisissa digitaalisen osallistumisen hankkeissa: entä he, jotka ovat sosiaalisen median ulkopuolella? He, jotka eivät joko halua tai pysty käyttämään sosiaalista mediaa, syystä tai toisesta?

Nettipalveluajatuksemme on vitsi – jos ajatellaan että halukkaille koostettaisiin esimerkiksi Niitä näitä -facebook-päivityksiä. Mutta vitsissä oli totta toinen puoli. Digitaalisissa kohtaamisissa ja keskusteluissa syntyy myös ihan hyviä oivalluksia, jopa kognitiivista ylijäämää. Miksei levittää sitä laajemmalle joukolle?

Ja toisaalta: miten saada heidän osaamisensa ja ideansa kuuluviin sähköiseen maailmaan?

Astetta tärkeämmäksi nämä kysymykset muodostuvat silloin, kun hallinto käyttää digitaalisia työkaluja ja pyytää esimerkiksi tietyn yhteisön jäseniä osallistumaan jonkun yhteisen hankkeen kehittämiseen. Tapauksesta riippuen mahdollisimman monen kuuleminen on vähintäänkin hyödyllistä tai jopa pakollista.

Mutta sama kysymys nousee silloinkin, kun mikä tahansa yhteisö alkaa käyttää erilaisia ryhmätyökaluja: vaikkapa Facebookia pääasiallisena viestintäkanavanaan. Entä he, jotka haluaisivat käyttää Diasporaa? Facebookiin liittyminen ei kai ole vielä kansalaisvelvollisuus.

Sosiaalisen median aktiivikäyttäjät ja -kehittäjät pitävät näitä kysymyksiä joskus hyökkäyksenä: miksi ei saisi kehittää jotain uutta, vaikka kaikki eivät ole siinä mukana? Eihän järjestötoimintakaan sovi kaikille.

Mutta ei siitä ole kysymys. Tämä ei ole nollasummapeliä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että digitaalista osallistumista kannattaa kehittää. Se mahdollistaa yhä paremmin kansalaisten kaikenlaisen osaamisen kohdistamista myös yhteiseen hyvään. Jos 70 prosenttia ihmisistä käyttää sosiaalista mediaa, niin siinä on jo paljon joukkovoimaa.

Itse ajattelen silti, että analogisen ja digitaalisen joukkoistamisen ja yhdessä tekemisen voi yhdistää, ja usein se kannattaa. Se voi olla jopa bisnesvaltti: on paljon organisaatioita, jotka eivät pysty suoraan heittäytymään “täysdigitaaliseen” kommunikaatioon.

Mutta miten? Valmiita vastauksia ei ole, mutta yritämme kehitellä kokeiluja omissa Avaja Openin projekteissamme.

Perusjutut usein toki jo osataan vanhastaan esimerkiksi hallinnossa: asukkaita kuullaan oikean maailman työpajoissa ja palautetta voi jättää myös puhelimella. Mutta silloin monessa tapauksessa menetetään vuorovaikutteisen median hienous: jatkuva keskustelu ja eteenpäin kehittäminen.

Miten siis saada digitaalinen ja analoginen kommunikointi keskustelemaan keskenään? Hyvistä käytännöistä ja muista huomioista olisi hauska kuulla!

Riku Siivonen